Ruoan ympäristövaikutusten arvioimisesta kohti ekosysteemiajattelua

Ruoantuotannon ympäristövaikutukset

Ruoantuotanto on vastuussa 44–57 prosentista maailmanlaajuisista ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä (GRAIN). Varsinainen maataloustuotanto, mukaan lukien epäsuorat päästöt maatalousmaan raivaamisesta ja metsien hakkaamisesta maatalouskäyttöä varten, vastaa 80–86 prosentista ruoantuotannon päästöistä (Vermeulen ym. 2012). Loput ovat peräisin ruoan prosessoinnista, kuljetuksista, jäähdyttämisestä, pakkaamista ja hävikistä. Päästöissä on huomattavan suurta alueellista vaihtelua.

NOSTO: Suomessa noin puolet sekä fosforin että typen kuormasta, joka päätyy Itämereen, on peräisin maataloudesta

Maataloudesta aiheutuu myös ravinnepäästöjä. Esimerkiksi Suomessa noin puolet sekä fosforin että typen kuormasta, joka päätyy Itämereen, on peräisin maataloudesta (Luke)..Ruoantuotanto vaikuttaa myös luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen sekä kuluttaa resursseja, kuten vesivaroja, ravinteita ja uusiutumatonta energiaa.

Maanmuokkaus kyntämällä on erityisen tuhoisaa ympäristölle. Se altistaa maaperässä olevan orgaanisen hiilen ilman hapelle muuttaen sen hiilidioksidiksi. Suurin osa maatalouskäytössä olevasta maaperästä on jo menettänyt noin 3040 tonnia hiiltä hehtaaria kohti, 2575 prosenttia siitä mitä maassa oli ennen maan raivausta (Lal 2014).

Elinkaariarvioinnit herättävät keskustelua

Elinkaariarviointia on käytetty 1960-luvulta lähtien maataloustuotteiden ympäristökuorman selvittämiseen. Elinkaariarvioinnilla tarkoitetaan tuotteen tai palvelun sen koko elinkaaren ympäristövaikutuksien tutkimista raaka-aineen hankinnasta tuotteen hylkäämiseen asti. Maataloustuotteiden tapauksessa elinkaariarviointeja on käytetty myös vertailtaessa erilaisia viljelymenetelmiä sekä tietyn maataloustuotteen tuottamisen ympäristövaikutuksia eri maissa.

Arviointien tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua. Toisten mielestä kukin maataloustuote pitäisi ympäristösyistä tuottaa siellä, missä sen tuotanto elinkaariarvioinnin mukaan onnistuu vähäisimmin päästöin.

Ajaminen yksityisautolla ruokakauppaan on paljon merkittävämpi päästöjen lähde kuin ruoan kuljettaminen ilma- tai laivarahtina, vaikka rahtaaminen tapahtuisi maapallon toiselta puolelta toiselle. Brittiläisen tutkimuksen mukaan lähes puolet kaikista ruoan tuotantoon liittyvistä ajokilometreistä koostui kuluttajan ajoista kauppaan ja kaupasta kotiin (Smith ym. 2005). Pisimmälle vietynä tämä argumentti johtaa päätelmään, että teollistuneiden maiden olisi parempi antaa tropiikin kehitysmaiden tuottaa suotuisissa sääoloissa ja edullisin työvoimakustannuksin lähes kaikki ruoka, ostaa se reiluun hintaan ja kuljettaa tehokkaasti suuriin marketteihin ja keskittyä pohjoisessa johonkin muuhun kuin ruoantuotantoon. Näin säästyisi ympäristöä ja kehitysmaat saisivat kipeästi kaipaamiaan vientituloja.

NOSTO: Maatalous ja ruoka ovat olennainen osa kulttuuria ja kansallista identiteettiä

On kuitenkin monia syitä vastustaa tällaista logiikkaa: Maatalous ja ruoka ovat olennainen osa kulttuuria ja kansallista identiteettiä. Omena kasvatettuna toisella puolella maapalloa ei ole ravinto- tai muilta arvoiltaan sama asia kuin omena kotimaassa kasvatettuna. Lisääntyneet vientitulot eivät myöskään itsestään ratkaise kehitysmaiden köyhien ongelmia.

Puhtaasti ympäristönäkökulmasta katsottunakaan asia ei ole yksinkertainen, vaan siihen liittyy monia kysymyksiä aina ulkomaisen tuotannon laadun valvonnasta ravinteiden kierron katkeamiseen.

Suurin ongelma ruoantuotannon ulkoistamisessa on kuitenkin se, ettei se auta meitä löytämään aidosti kestäviä ratkaisuja itsemme ravitsemiseen.

Kestävä maatalous sopeutuu paikalliseen ekosysteemiin

Aidosti kestävä ratkaisu olisi ruoantuotannon sopeuttaminen kussakin maassa vallitseviin luonnonoloihin. Niin kauan kuin osa ruoantuotannon ympäristöongelmista piilotetaan toiselle puolelle maapalloa, niitä ei tarvitse ratkaista. Jos sen sijaan ottaisimme tavoitteeksi ruokaomavaraisuuden kotimaisin tuotantopanoksin tuotettuna, oppimisprosessimme ekologisesta elämäntavasta käynnistyisi nopeasti.

NOSTO: Aidosti kestävä ratkaisu olisi ruoantuotannon sopeuttaminen kussakin maassa vallitseviin luonnonoloihin

Pienen mittakaavan esimerkki tästä on pientilan pyörittäminen: Muutamassa vuodessa oppii, mitkä kasvit ja eläimet tilalla menestyvät ja mitkä puolestaan vievät liikaa aikaa, työtä tai ulkoisia resursseja ollakseen todella kestäviä. Elämällä luonnon ympäristössä yrittäen saada siitä elantonsa näkee toimiensa vaikutukset yllättävän nopeasti. Tällöin huomaa esimerkiksi, kuinka jokin laidun sammaloituu ja tuottaa yhä heikompilaatuista heinää yhä pienempiä määriä ja kuinka jokin toinen laidun rehevöityy liikaa apilan vallatessa alaa. Myös toiminnan positiiviset vaikutukset, kuten luonnon monimuotoisuuden lisääntymisen ja maaperän humuskerroksen kasvamisen, voi nähdä, kuulla ja jossain tapauksissa jopa haistaa tai maistaa. Luonto on erittäin tehokas opettaja.

Alueelliseen omavaraisuuteen ja suljettuun kiertoon pyrkiminen maataloudessa – myös tuotantopanosten, kuten polttoaineen, lannoitteiden ja rehujen, osalta – auttaisi siirtämään koko yhteiskunnan nopeammin kestävälle uralle. Alueellisessa omavaraisuudessa ”alue” voisi olla vaikkapa tietty kasvillisuusvyöhyke. Hallinnon näkökulmasta valtio tai valtioiden yhteenliittymä lienee kuitenkin helpompi vaihtoehto.

Ihminen on avainlaji

Avainlajilla tarkoitetaan biologiassa ekosysteemin tai eliöyhteisön toimintaan voimakkaasti vaikuttavaa lajia. Esimerkiksi haapa (Populus tremula) on avainlaji, josta riippuvaisten eläinten määrä on suuri. Myös ihminen täyttää avainlajin määritelmän, koska ihminen vaikuttaa erittäin voimakkaasti ekosysteemin toimintaan. Tähän asti länsimaisen ihmisen vaikutus luontoon on ollut pääosin negatiivista, mutta näin ei tarvitse välttämättä olla.

NOSTO: Länsimaisen ihmisen vaikutus luontoon on ollut pääosin negatiivista, mutta näin ei tarvitse välttämättä olla

Niin kutsutut perinneympäristöt ovat klassinen esimerkki ihmisen toiminnan positiivisista vaikutuksista luontoon. Ihminen on laiduntavien kotieläinten avulla luonut hakamaat1 ja metsälaitumet, jotka lisäävät luonnon monimuotoisuutta. Perinneympäristöissä elää esimerkiksi harvinaisia kasveja, perhosia ja kovakuoriaisia. Ennallistamalla ja laiduntamalla voidaan avata sulkeutuneita perinneympäristöjä ja parantaa niissä elävien lajien elinolosuhteita.

Ihminen voi lisätä myös metsäluonnon monimuotoisuutta. Monet maailman arvokkaimmista sademetsistä eivät suinkaan ole kehittyneet kaikkeen lajirikkauteensa täysin ilman ihmisen toimintaa. Esimerkiksi Amazonasin alueella elävät alkuperäiskansat ovat kautta historiansa muokanneet ja rikastuttaneet sademetsien luontoa (Mann 2005).

Maatalous ratkaisuna ympäristöongelmiin

Maatalous voi olla myös elvyttävää eli se voi parantaa aiempien huonojen viljelymenetelmien seurauksena heikkotuottoisiksi muuttuneita maita. Elvyttävä maatalous (engl. regenerative agriculture) voi käytännössä tarkoittaa esimerkiksi maan kääntämättä jättämistä ja luomuviljelyä (no-till organic cropping), hallittua laiduntamista (managed grazing), peltometsäviljelyä (agroforestry) ja monivuotisia viljelykasveja yksivuotisten sijaan. Monivuotisten viljelykasvien pysyvä juuristo hillitsee eroosiota ja monivuotiset kasvit eivät vaadi maan kääntämistä.

Maatalous voi jopa auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Maaperä on merien jälkeen maailman suurin hiilivarasto. Yhdistettynä massiiviseen vähennykseen fossiilisten polttoaineiden käytössä niin kutsuttu hiiltä sitova maanviljely voi palauttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden 350 ppm:iin2 (Toensmeier 2016).

Hiiltä sitovalla maanviljelyllä tarkoitetaan erilaisia maanviljelymenetelmiä, jotka sitovat hiiltä maaperään ja maanpäälliseen biomassaan. Kasvithan sitovat ilmakehän hiilidioksidia jatkuvasti yhteyttämällä, mutta haasteena on, miten hiili saadaan siirtymään ja ennen kaikkea jäämään maaperään ja biomassaan.

Yksinkertaisimmillaan hiilen sitominen saadaan aikaan pienillä muutoksilla tavanomaiseen peltoviljelyyn. Laitumien hiilen sidontaa voidaan lisätä siirtymällä puulaidunviljelyyn (silvopasture). Näiden toimenpiteiden hiilen sidontakyky hehtaaria kohti on melko vaatimaton, mutta ne ovat toisaalta helposti toteutettavissa laajoilla alueilla maapalloa eivätkä vaadi muutoksia ruokavaliossamme. Peltometsäviljely ja siirtyminen monivuotisiin viljelykasveihin mahdollistavat noin viisinkertaisesti suurempien hiilimäärien sitomisen hehtaaria kohti verrattuna yksivuotisten peltokasvien viljelyn hiilen sidontaan3, mutta vaativat jonkin verran totuttautumista uusiin ravintokasveihin.

Hiiltä sitova maanviljely ei yksinään riitä ratkaisemaan ilmastonmuutoskysymystä, koska jäljellä olevien fossiilisten polttoaineiden sisältämä hiili on moninkertainen verrattuna maaperän ja biomassan teoreettiseen hiilensidontakykyyn (Lal 2010, Toensmeier 2016). Toisaalta pelkkä päästöjen leikkaaminenkaan ei riitä, koska vaikka päästöt loppuisivat tänään, ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuus on jo ylittänyt kriittisen pisteen ja ilmastonmuutos jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Tarvitaan siis sekä päästövähennyksiä että hiilen sidontaa.

Ekosysteemiajattelu Suomen oloissa

Suomi kuuluu lähes kokonaan boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen. Havumetsät ja tuhannet järvemme ovat luonnollisin ”maatalousmaamme”, joita oikein hoitamalla saamme ravintomme kaikkein ekologisimmin. Metsänhoidossa voidaan pienillä toimenpiteillä lisätä metsien monimuotoisuutta ja edistää muun muassa marjasadon määrää ja kanalintujen poikastuottoa. Riista, marjat, sienet, kalat ja niin sanotut villivihannekset ovat ekologista ravintoa, kunhan vain huolehditaan luonnonympäristöjen kestävästä käytöstä ja ruoan vähähiilisestä jakelusta.

Vihannesten ja juuresten viljelyssä voidaan siirtyä biointensiiviseen luomuviljelyyn ja saada pieniltä hyvin hoidetuilta aloilta hyvä sato käyttämättä fossiilisia polttoaineita, mutta tämä edellyttää useamman suomalaisen ryhtymistä maanviljelijäksi.

Kotieläimille on paikkansa boreaalisen havumetsävyöhykkeen ekomaataloudessa

Luonnonlaitumet rikastuttavat Suomen luontoa tarjoten elinpaikan monille uhanalaisille lajeille. Laiduntamisen uudelleen aloittaminen jo hylätyillä luonnonlaitumilla lisää luonnon monimuotoisuutta (Saarinen ym. 2005; Takala ym. 2012). Oikein toteutettuna laidunnus voi mahdollisesti myös Suomessa sitoa hiiltä maaperään, tosin tutkimusnäyttöä tästä ei toistaiseksi ole.

Märehtijät eivät tarvitse viljaa, vaan ne voidaan ruokkia täysin ruoholla, heinällä ja puiden lehdillä. Näin lehmät ja vuohet eivät kilpaile ihmisravinnosta, vaan hyödyntävät kasveja, joita ihmiset eivät pysty hyödyntämään. Lihan ja maitotaloustuotteiden kulutusta on vähennettävä, mutta kokonaan niistä ei ole tarpeellista luopua ympäristösyistä.

NOSTO: Toimenpiteiden aika on nyt

Nykyinen tehdasmainen sian- ja naudanlihan, broilereiden ja kananmunien tuottaminen on paitsi eettisesti kyseenalaista, myös paljon energiaa kuluttavaa. Ekosysteemiajattelussa eläinten ruokkiminen tuontisoijalla ei ole mielekäs vaihtoehto. Sikoja ja munintakanoja voidaan sen sijaan pienimuotoisesti pitää ekologisesti, ruokkimalla niitä ihmisravinnon tähteillä, rikkakasveilla ja hyönteisillä.

Suomessakin maatalous voi oikein toteutettuna auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Ilmaston lämpeneminen kuitenkin vaikeuttaa hiilen sitomista maaperään. Kahden ja puolen asteen lämpötilan nousu muuttaisi merkittävän osan maaperästä ja biomassasta hiilen sitojista hiilen nettotuottajiksi. (IPCC 2007.) Toimenpiteiden aika on nyt.

Lähteet

Albrecht, Alain & Kandji, Serigne T. (2003) ”Carbon sequestration in tropical agroforestry systems.” Agriculture, Ecosystems & Environment 99 (1-3), 15-27.

Follett, R.F. (2001) ”Soil management concepts and carbon sequestration in cropland soils.” Soil and Tillage Research 61 (1-2), 77–92.

GRAIN, ”Food, climate change, and healthy soils: The forgotten link.” Wake Up Before It Is Too Late: Make Agriculture Truly Sustainable Now for Food Security in a Changing Climate, UNCTAD. [http://unctad.org/en/PublicationsLibrary/ditcted2012d3_en.pdf– tarkistettu 8.2.2018]

IPCC (2007) Contribution of Working Group II to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change, Summary for Policy Makers. Cambridge University Press, Cambridge.

Lal, Rattan (2010) ”Managing soils and ecosystems for mitigating anthropogenic carbon emissions and advancing global food security.” Bioscience 60, no 9, 708-721.

Lal, Rattan (2014) ”Abating climate change and feeding the world through soil carbon sequestration.” Soil as World Heritage, Springer, Amsterdam.

Luke [https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/ruoka-ja-ravitsemus/ruoan-ilmastovaikutukset/ – tarkistettu 22.1.2018]

Mann, Charles C. (2005) 1491: New Revelations of the Americas Before Columbus. Knopf, New York.

Oelbermann, Maren, Voroney, R.Paul & Gordon, A.M. (2004) ”Carbon sequestration in tropical and temperate agroforestry systems: a review with examples from Costa Rica and southern Canada.” Agriculture, Ecosystems & Environment 104 (3), 359–377.

Powlson, D. S. , Whitmore, A. P. & Goulding, K. W. T. (2011) ”Soil carbon sequestration to mitigate climate change: a critical re-examination to identify the true and the false.” European Journal of Soil Science 62 (1), 42–55.

Saarinen, Kimmo, Jantunen, Juha & Valtonen, Anu (2005) ”Resumed forest grazing restored a population of Euphydryas aurinia (Lepidoptera: Nymphalidae) in SE Finland.” European Journal of Entomology 102(4), 683.

Smith, Alison; Watkiss, Paul; Tweddle, Geoff; McKinnon, Alan; Browne, Mike; Hunt, Alistair; Treleven, Colin; Nash, Chris & Cross, Sam (2005) ”The Validity of Food Miles as an Indicator of Sustainable Development” DEFRA Report ED50254 Issue 7 [http://library.uniteddiversity.coop/Food/DEFRA_Food_Miles_Report.pdf]

Shibu Jose (2009) ”Agroforestry for ecosystem services and environmental benefits: an overview” Agroforestry Systems 76 (1), 1–10.

Takala, Tuomo, Tahvanainen, Teemu & Kouki, Jari (2012) ”Can re-establishment of cattle grazing restore bryophyte diversity in abandoned mesic semi-natural grasslands?” Biodiversity and Conservation 21(4), 981–992.

Toensmeier, Eric (2016) The Carbon Farming Solution: A Global Toolkit of Perennial Crops and Regenerative Agriculture Practices for Climate Change Mitigation and Food Security. Chelsea Green Publishing, Vermont.

Vermeulen, Sonja J., Campbell, Bruce M. & Ingram, John S.I. (2012) ”Climate Change and Food Systems” Annual Review of Environment and Resources 37:195–222.

 

1 Hakamaa on metsä- tai niittymaalla oleva, yleensä aidattu karjanlaidunnukseen käytetty alue.

2 ppm = parts per million eli miljoonasosa.

3 Follett 2001; Albrecht & Kandji 2003; Oelbermann,Voroney & Gordon 2004; Shibu 2009; Powlson, Whitmore & Goulding 2011; Lal 2014.

 

Teksti: Nina Jaakkola

Julkaistu Peruste-lehden verkkojulkaisussa 15.2.2018

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s